On se ihana tuo poro, kaikin puolin; se on niin kompaktin kokonen, kulkee kivasti ja vaivattomasti mukana joka paikassa, etenee rauhassa ja huomaamattomasti, nukkuu automatkat vieressä penkillä tai jaloissa lattialla (kyllä, ilman pahoinvointia!), se mahtuu kätevästi sänkyyn nukkumaan viereen (no okei joo mun arktisten olojen kestävä työkoira ei vaan voi nukkua öitään lattialla, ehei..) ja se on niin kovin viksu.
Avustajan kera opeteltiin hyppäämään reppuselkään. Kolmisen kertaa oli avustaja näyttämässä B:lle että mitä pitää tehdä ja nykyään kun kumarrun ja annan käskyn niin porokoira ponkasee selkään/hartioille. Sen lisäksi viimesimpiin opittuihin kuuluu ryömiminen ja kahdeksikon pujottelu mun jaloissa (seuraavaksi harjotellaan tekemään se samalla kun kävelen).
Seuraavaks projektina opetella painamaan valokatkasijaa ja "pyyhkimään jalat" eteisen mattoon.

B myös hyväksyy nykyään nopeammin ja helpommin vieraat ihmiset lähelleen, tuntemattomista syistä jotkut tietyt ihmiset ovat kuitenkin ihan totaalinen NOT ja niitä pitää vilkuilla ja varalta sanoa niille monta kertaa "buh buh" että ne pysyy poissa.
Tuttuja ihmisiä voi kuitenkin morjestaa takapuoli vispaten ja jaloissa kiehnäten ja oikein ihanille ihmisille voi mölistä (=vinkua/murista/ulvoa..), koska ne vaan on niin ihania.
Toiset koirat on tosi jees niin kauan kun ne ei ole liian isoja, sillon ne on ihan liian pelottavia, niiden kanssa ei voi leikkiä. Mutta kuitenkin osa maxeista, kaikki mediumit ja minit on tosi jees, varsinkin jos niitä saa purra ja ne puree takas, niiden kanssa voi painia ja juosta.
Ja pennut on ihania (niin ihmis- kuin eläinpennutkin..). Ne vaan on niin ihania. Eläinlapsille on ihana opettaa kaikkea tyhmää ja varsinkin opettaa ne juoksemaan. Ihmislasten kanssa on ihan huippua leikkiä hippaa tai pelata pallopelejä, kaikki käy. Tunne on molemminpuolinen; en saa enää pikkusisarusten luona edes vierailla ilman Birreä..

Kohta lähdetään heppailemaan, toisinsanoen B pääsee riehumaan maneesiin koska se on ihan ykkösmesta.